Ovi

Ostoskeskuksen käytävä.

Kuljen kohti ulko-ovea.

Toisella puolen

vanha mies rollaattorinsa äärellä,

kasvot kalpeat kuin talven kuunvalo,

vaatteet kuluneet kuin muinaisten vaeltajien umpitakit.

Näkymättömänä eläen,

katseita väistäen,

lipuen eteenpäin,

kuten vesi kivien välissä.

Kohotan käteni

ja avaan hänelle oven.

Pieni hymy,

huomaamaton nyökkäys,

äänetön tervehdys:

”Ole hyvä, käy sisään.”

Rollaattori pysähtyy ja katse nousee hitaasti.

Silmät laajenevat

kuin tyyni järvi,

johon taivas laskeutuu.

Hän vilkaisee ympärilleen.

Sitten minuun.

Ja taas ympärilleen.

Siinä ajattelen:

”Minne olet kadonnut niin pitkäksi aikaa?"

Ei kuulu sanaa,

vain hengitys hiljaa rauhoittuu.

Hän kulkee ihmisten läpi

kuin ilta kulkee metsän läpi.

Kuka hänet havaitsee?

Ei tuntematon, ei ystävä, ei sukulainen.

Ikään kuin olisi kuollut jo ennen kuolemaa.

Hiljaisuuden kaiku,

ovi sulkeutuu hitaasti.

Vanha mies jatkaa matkaansa.

Käytävä on sama kuin ennen.

Vanhan tien opettaja sanoi:

"Hyve ei katso itseään.

Siksi se näkyy."