perjantai 23. tammikuuta 2026

Kalastaja ja perhonen





Hiljainen järvi huokaa kuin vanhus. Kalastajavene kelluu rantakaislikossa. Puut eivät liiku, mutta niiden olemassaolo tuntuu painavana. Mies veneessä ei puhu. Tietää – mutta ei sano. Hänen silmissään on väsymys, joka on vanhempaa kuin hänen elämänsä. Silloin ilmavirta tuo mukanaan näkymättömän hahmon – kevyen kuin hymy tai perhosen siipien läpäisemä valo.

”Sinä istut kuin kuolemaa odottaisit”, sanoo ääni, joka ei ole aivan ihmisen, ei aivan tuulen. Se on joutilas kiinalainen vaeltaja, joka on elänyt satoja vuosia ilman kotia, mutta aina lähellä Tietä.


”Minä odotan ihmiskunnan loppua”, vastaa kalastaja, katse tiukasti järvessä. ”Se olisi ainoa armahdus tälle maailmalle.”


”Ja miksi sinä luulet, että maailma tarvitsee armoa ihmisen kautta?” vaeltaja istuutuu näkymättömälle kivelle. ”Eikö maailma ole kuin puu, joka kasvaa vinoon ja silti kukkii?”


”Koska ihminen ei enää kuki. Hän on kone. Hänen kasvunsa ei seuraa vuodenaikojen rytmiä, vaan markkinavoimien sykettä. Me emme elä, me kulutamme. Me rakennamme kuolemaa.”


”Entä jos kuolema on vain toinen tapa olla?” vaeltaja hymyilee. ”Kun minä näin unta olevani perhonen, en tiennyt olinko minä uneksiva Zhuang Zhou vai perhonen uneksimassa Zhuang Zhouta. Miksi siis niin varma suunnasta, kun itse olet osa virtaa?”


Kalastaja kääntyy ensimmäistä kertaa. Hänen kasvoillaan ei ole halveksuntaa, mutta raskas vakavuus lepää hänen silmissään.

”Minä lopetin uneksimisen kauan sitten. Minä heräsin siihen, että kaikki on totta. Metsä kaatuu, eläimet katoavat, jokien vesi ei enää virtaa puhtaana. Sinun unesi on kaunis, mutta minun maailmani on todellinen.”


”Totuus ei ole aina vakava”, vaeltaja vastaa. ”Jos Tie todella virtaa, miksi kahlita se suruun? Eikö viisas seuraa sitä niin kuin kelluva lehti virtaa alas puroa – kevyesti, väistellen kiviä mutta tarttumatta niihin?”


”Minulla ei ole varaa keveyteen.”
Kalastajan ääni on nyt hiljainen. Hän ei enää julista. ”Keveydestä on tullut kuolemansynti. Sillä välin kun ihmiset nauravat, maapallo palaa. Minä haluan pysäyttää sen, vaikka pakolla.”


Vaeltaja sulkee silmänsä.
”Ehkä sinun taakkasi on juuri siinä: sinä uskot, että voit pysäyttää. Mutta mikään ei pysähdy. Ei edes suru.”


Hetken he ovat hiljaa. Kaakkuri rääkäisee lahden pohjukassa. Se nousee lentoon, ja siivet iskevät veden pintaan.


”Sinä et ole väärässä, kalastajaystäväni”, vaeltaja sanoo pehmeästi. ”Sulautuminen luontoon on myös minun Tieni. Mutta minä rakastan sitä niin paljon, että annan sen olla. En kiellä sen virheitä, en sen muutosta. Minä en taistele. Minä seuraan.”


Kalastaja nyökkää.
”Ehkä sinä synnyit aikaan, jolloin virtaa saattoi vielä seurata. Minä synnyin tulvaan, joka vie kaiken mennessään.”


Vaeltaja nousee ja katsoo kohti metsän reunaa.
”Silloin ehkä tehtäväsi ei ole pysäyttää virtaa. Ehkä se on muistuttaa, että se joskus oli puhdas. Että joskus kalastaja ja perhonen voivat istua rinnakkain – puhumatta, mutta ymmärtäen.”


Ja niin järvi jää jälleen hiljaiseksi. Vene keinuu. Kevyt tuuli kuljettaa mukanaan ajatuksen, jota kumpikaan ei sano ääneen: elämä ei ole ratkaistavissa, elämä on elettävissä – tavalla tai toisella.