Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän Zhuangzia, joka totesi, ettei se, joka tietää olevansa hölmö, ole suurin hölmö. Daodejing menee vielä pidemmälle: ”Minulla on typeryksen sydän.” Itselleni nämä ajatukset ovat vapauttavia, ja ne resonoivat tuntemuksiani jo lapsuudesta asti. Kenenkään ei tarvitse tietää kaikkea eikä esittää hallitsevansa maailmaa. Ihan ymmärtäminen tai sen yrittäminen on riittävää.
Valitettavasti elämme aikakautta, jossa tällainen asenne näyttää olevan lähes katoava luonnonvara.
Nykyään tuntuu, että mitä vähemmän ihminen tietää jostakin asiasta, sitä varmemmin hän tietää siitä aivan kaiken. Erityisen vaikuttavaa tämä on ympäristökysymyksissä. Jostain syystä juuri niissä moni kykenee muutaman somepostauksen, kahvipöytäkeskustelun ja Esson baarista saadun kokemuksen perusteella kumoamaan vuosikymmenten tutkimustyön.
Ilmastonmuutos on humpuukia. Luontokato on liioittelua. Sähköautoilla ei voi ajaa maaseudulla. Kasvisruokaa syövä urheilija kuihtuu välittömästi pois. Saimaannorppa katoaa kuitenkin, joten sitä ei kannata suojella. Verkkokalastusrajoitukset ovat pelkkää kiusantekoa. Jokaisesta väitteestä puuttuu yleensä vain yksi asia: näyttö.
Mutta näyttöhän on tunnetusti yliarvostettua silloin, kun tarjolla on vahva tunne ja horjumaton mielipide. Hyvä tarina on aina parempi kuin joukko tosiasioita.
Erityisen hämmästyttävää on ihmisen kyky tietää etukäteen, ettei mikään ratkaisu voi toimia. Jos sähköautoissa on ongelma, koko teknologia on mahdoton. Jos jokin ympäristötoimi ei ratkaise kaikkea, sitä ei kannata tehdä lainkaan. Jos lajin tulevaisuus on epävarma, sen suojeleminen on turhaa.
Tällä logiikalla kannattaisi lopettaa myös lääkärissä käynti. Ihmisethän kuolevat kuitenkin joskus.
Luonnosta puhuttaessa keskustelu muuttuu välillä lähes filosofiseksi performanssiksi. Eläimet eivät ole enää eläimiä vaan moraalisia rikollisia. Susi kiusaa ihmisiä. Hanhet häiriköivät. Merimetsot pilaavat maiseman tahallaan. Hirvet järjestävät liikenneonnettomuuksia ilkeyttään. Luonto näyttäytyy kummallisena salaliittona, jonka tarkoituksena on häiritä ihmisen oikeutta elää maailmassa yksin. Irvokkaimmillaan tällainen ajattelu muuttuu teoiksi, joissa käytämme hermomyrkkyä karkottaaksemme hyönteisiä ympäriltämme: siis niitä olioita, jotka kannattelevat meitä ihmisiä.
Olen joskus miettinyt, kuinka valtava itsevarmuus vaaditaan siihen, että laji, joka ei osaa ennustaa ensi viikon sähköhintaa, kuvittelee kykenevänsä ottamaan luonnon lopullisesti hallintaansa.
Tämä turhauttaa minua eniten. Ihmisillä saa ja pitääkin toki olla erilaisia näkemyksiä. Turhauttavaa on vain se itsestäänselvä varmuus, jolla näkemykset esitetään. Keskusteluun ei tulla oppimaan vaan julistamaan. Kysymykset korvautuvat vastauksilla jo ennen kuin kukaan on ehtinyt miettiä, oliko kysymys edes oikea.
Siksi olen oppinut yhä useammin pitämään suuni kiinni. En jaksa puhua seinille tai kuunnella tyhjää ja sisällötöntä huutamista.
Missään tapauksessa en väitä olevani aina oikeassa. Päinvastoin olen useimmiten väärässä. Mitä enemmän tutkin ja luen, sitä enemmän tajuan näkemysteni vajavaisuuden, mutta parhaimmassa tapauksessa alan ymmärtää asioita aiempaa monimutkaisempina. Juuri siksi keskustelu kiinnostaa minua. Todellinen keskustelu. Sellainen, jossa molemmat osapuolet ovat valmiita korjaamaan käsityksiään.
Sellaisia ihmisiä kohtaa harvoin.
Mutta onneksi joskus kohtaa. Ja silloin tapahtuu jotain lähes ihmeellistä. Kukaan ei yritä voittaa tai murskata vastapuolta. Lähtökohtana on yhteinen ymmärrys. Keskustelun jälkeen kummallakin on enemmän kysymyksiä kuin ennen, mutta myös enemmän viisautta.
Tässä tulee esiin se, mitä Zhuangzi sanoi. Suurin hölmö ei ole se, joka myöntää tietämättömyytensä. Suurin hölmö on se, joka luulee ymmärtävänsä maailman täydellisesti nähtyään siitä yhden nurkan.
Ja koska me elämme kaikkitietävien aikakautta, alan päivä päivältä arvostaa enemmän omaa typeryksen sydäntäni. Ainakaan se ei kuvittele hallitsevansa ilmastoa, ekosysteemejä, evoluutiota, teknologista kehitystä ja koko luonnon toimintaa saman itsevarmuuden turvin, jolla joku selittää grillikatoksen nurkalla maailman ongelmat ratkaistuiksi.
Se tuntuu nykyään lähes radikaalilta nöyryydeltä. Tai sitten vain terveeltä järjeltä.
Valitettavasti elämme aikakautta, jossa tällainen asenne näyttää olevan lähes katoava luonnonvara.
Nykyään tuntuu, että mitä vähemmän ihminen tietää jostakin asiasta, sitä varmemmin hän tietää siitä aivan kaiken. Erityisen vaikuttavaa tämä on ympäristökysymyksissä. Jostain syystä juuri niissä moni kykenee muutaman somepostauksen, kahvipöytäkeskustelun ja Esson baarista saadun kokemuksen perusteella kumoamaan vuosikymmenten tutkimustyön.
Ilmastonmuutos on humpuukia. Luontokato on liioittelua. Sähköautoilla ei voi ajaa maaseudulla. Kasvisruokaa syövä urheilija kuihtuu välittömästi pois. Saimaannorppa katoaa kuitenkin, joten sitä ei kannata suojella. Verkkokalastusrajoitukset ovat pelkkää kiusantekoa. Jokaisesta väitteestä puuttuu yleensä vain yksi asia: näyttö.
Mutta näyttöhän on tunnetusti yliarvostettua silloin, kun tarjolla on vahva tunne ja horjumaton mielipide. Hyvä tarina on aina parempi kuin joukko tosiasioita.
Erityisen hämmästyttävää on ihmisen kyky tietää etukäteen, ettei mikään ratkaisu voi toimia. Jos sähköautoissa on ongelma, koko teknologia on mahdoton. Jos jokin ympäristötoimi ei ratkaise kaikkea, sitä ei kannata tehdä lainkaan. Jos lajin tulevaisuus on epävarma, sen suojeleminen on turhaa.
Tällä logiikalla kannattaisi lopettaa myös lääkärissä käynti. Ihmisethän kuolevat kuitenkin joskus.
Luonnosta puhuttaessa keskustelu muuttuu välillä lähes filosofiseksi performanssiksi. Eläimet eivät ole enää eläimiä vaan moraalisia rikollisia. Susi kiusaa ihmisiä. Hanhet häiriköivät. Merimetsot pilaavat maiseman tahallaan. Hirvet järjestävät liikenneonnettomuuksia ilkeyttään. Luonto näyttäytyy kummallisena salaliittona, jonka tarkoituksena on häiritä ihmisen oikeutta elää maailmassa yksin. Irvokkaimmillaan tällainen ajattelu muuttuu teoiksi, joissa käytämme hermomyrkkyä karkottaaksemme hyönteisiä ympäriltämme: siis niitä olioita, jotka kannattelevat meitä ihmisiä.
Olen joskus miettinyt, kuinka valtava itsevarmuus vaaditaan siihen, että laji, joka ei osaa ennustaa ensi viikon sähköhintaa, kuvittelee kykenevänsä ottamaan luonnon lopullisesti hallintaansa.
Tämä turhauttaa minua eniten. Ihmisillä saa ja pitääkin toki olla erilaisia näkemyksiä. Turhauttavaa on vain se itsestäänselvä varmuus, jolla näkemykset esitetään. Keskusteluun ei tulla oppimaan vaan julistamaan. Kysymykset korvautuvat vastauksilla jo ennen kuin kukaan on ehtinyt miettiä, oliko kysymys edes oikea.
Siksi olen oppinut yhä useammin pitämään suuni kiinni. En jaksa puhua seinille tai kuunnella tyhjää ja sisällötöntä huutamista.
Missään tapauksessa en väitä olevani aina oikeassa. Päinvastoin olen useimmiten väärässä. Mitä enemmän tutkin ja luen, sitä enemmän tajuan näkemysteni vajavaisuuden, mutta parhaimmassa tapauksessa alan ymmärtää asioita aiempaa monimutkaisempina. Juuri siksi keskustelu kiinnostaa minua. Todellinen keskustelu. Sellainen, jossa molemmat osapuolet ovat valmiita korjaamaan käsityksiään.
Sellaisia ihmisiä kohtaa harvoin.
Mutta onneksi joskus kohtaa. Ja silloin tapahtuu jotain lähes ihmeellistä. Kukaan ei yritä voittaa tai murskata vastapuolta. Lähtökohtana on yhteinen ymmärrys. Keskustelun jälkeen kummallakin on enemmän kysymyksiä kuin ennen, mutta myös enemmän viisautta.
Tässä tulee esiin se, mitä Zhuangzi sanoi. Suurin hölmö ei ole se, joka myöntää tietämättömyytensä. Suurin hölmö on se, joka luulee ymmärtävänsä maailman täydellisesti nähtyään siitä yhden nurkan.
Ja koska me elämme kaikkitietävien aikakautta, alan päivä päivältä arvostaa enemmän omaa typeryksen sydäntäni. Ainakaan se ei kuvittele hallitsevansa ilmastoa, ekosysteemejä, evoluutiota, teknologista kehitystä ja koko luonnon toimintaa saman itsevarmuuden turvin, jolla joku selittää grillikatoksen nurkalla maailman ongelmat ratkaistuiksi.
Se tuntuu nykyään lähes radikaalilta nöyryydeltä. Tai sitten vain terveeltä järjeltä.