Pääsiäismaanantain ajatuksia hyvän toiminnan olemuksesta

Matteuksen evankeliumin ohje “älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee” (Matt. 6:3) ja taolainen wúwéi-ajattelu nousevat erilaisista uskonnollis-filosofisista perinteistä, mutta niiden välillä voidaan nähdä mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Molemmat käsittelevät toiminnan luonnetta, motiivien puhtautta ja ihmisen suhdetta omaan egoonsa. Niiden ratkaisut eivät kuitenkaan ole samat, sillä kristillinen ja taolainen maailmankuva asettavat toiminnan eri metafyysisiin kehyksiin.

Matteuksen tekstissä keskeistä on ihmisen sisäinen suuntautuminen jumalaan. Almujen antaminen on osa vanhurskasta elämää, mutta teon arvo mitataan sydämen asenteessa: sitä ei tule tehdä ihmisten katseiden vuoksi, vaan ”salassa”, jumalan nähden. Sanonta korostaa eettistä tietoisuutta, jossa hyvän teon taustalla oleva motiivi ratkaisee. Ihminen ei saa nostaa itseään teoillaan, vaan hänen tulee toimia niin luonnollisesti ja vilpittömästi, jotta hyvä työ tapahtuu vailla oman kunnian tavoittelua. Kristillinen näkökulma sitoo tämän teologiseen suhteeseen: jumala on se, joka näkee salatun ja palkitsee.

Taolaisessa wúwéi-ajattelussa hyvän toiminnan ytimessä on vaivattomuus ja luonnonmukaisuus. Wúwéi ei tarkoita tekemättömyyttä, vaan toimintaa ilman pakkoa ja egoistista ponnistelua. Daodejing kuvaa ihannetta, jossa viisas toimii kuten vesi: se hyödyttää kaikkia, mutta ei esittele hyveitään. Taolainen hyve syntyy harmonisesta suhtautumisesta Daoon, maailmankaikkeuden perusperiaatteeseen. Ihminen toimii oikein silloin, kun hän ei pyri ohjaamaan asioita omaksi edukseen, vaan antaa toiminnan virrata ilman itsetietoista yrittämistä. Tällöin myöskään hyvän teon tekijä ei omista ansioita itselleen.

Näiden kahden näkemyksen välillä on ilmeisiä yhtäläisyyksiä. Molemmat korostavat egoa vähentävää toimintaa: hyvä ei ole hyvää, jos se tehdään näyttävästi tai itsen korottamiseksi. Samoin molemmille on ominaista ajatus toiminnan ”huomaamattomuudesta”: Matteus puhuu salassa tehdystä almusta, Laozi jäljet jättämättömästä hyveestä. Hyvä teko näyttäytyy luonnollisena, jopa spontaanina, koska teko tapahtuu oikeastaan ennen kuin tekijä itse edes ehtii sitä tiedostaa.

Silti taustalla olevat perustat erottavat ne toisistaan. Matteus asettaa toiminnan teologiseen kehykseen, jossa jumalan katse tekee salatusta näkyvää. Taolaisuudessa ei ole vastaavaa suhdetta persoonalliseen jumalaan; wúwéi liittyy enemmän kosmologiseen tasapainoon kuin eettiseen tilivelvollisuuteen. Kristillinen etiikka painottaa, monella tapaa kuin kungfutselaisuus, lähimmäisenrakkautta ja moraalista velvoitetta, kun taas taolainen hyve puolestaan nousee vaivattomasta sopusoinnusta luonnon kanssa. Näin ollen Matteuksen sanoma on luonteeltaan normatiivinen, taolainen idea taas enemmän kuvaileva: se osoittaa, millaista toiminta on, kun se on sopusoinnussa Daon kanssa.

Vaikka lähtökohdat eroavat, molemmat perinteet kartoittavat ihmisen suhdetta hyvyyteen tavalla, joka kyseenalaistaa näkyvyyden ja ansion tavoittelun. Niissä korostuu hiljaisen moraalin arvo: parhaat teot ovat niitä, jotka eivät kerro itsestään. Tämän vuoksi Matteuksen opetusta voidaan pitää eettisenä sisarena taolaiselle wúwéi-ajattelulle, sillä molemmat auttavat näkemään, että joskus todellinen hyvyys tapahtuu vasta, kun tekijä itse väistyy syrjään.

Kalastaja ja perhonen

Hiljainen järvi huokaa kuin vanhus. Kalastajavene kelluu rantakaislikossa. Puut eivät liiku, mutta niiden olemassaolo tuntuu painavana. Mies veneessä ei puhu. Tietää – mutta ei sano. Hänen silmissään on väsymys, joka on vanhempaa kuin hänen elämänsä. Silloin ilmavirta tuo mukanaan näkymättömän hahmon – kevyen kuin hymy tai perhosen siipien läpäisemä valo.

”Sinä istut kuin kuolemaa odottaisit”, sanoo ääni, joka ei ole aivan ihmisen, ei aivan tuulen. Se on joutilas kiinalainen vaeltaja, joka on elänyt satoja vuosia ilman kotia, mutta aina lähellä Tietä.

”Minä odotan ihmiskunnan loppua”, vastaa kalastaja, katse tiukasti järvessä. ”Se olisi ainoa armahdus tälle maailmalle.”

”Ja miksi sinä luulet, että maailma tarvitsee armoa ihmisen kautta?” vaeltaja istuutuu näkymättömälle kivelle. ”Eikö maailma ole kuin puu, joka kasvaa vinoon ja silti kukkii?”

”Koska ihminen ei enää kuki. Hän on kone. Hänen kasvunsa ei seuraa vuodenaikojen rytmiä, vaan markkinavoimien sykettä. Me emme elä, me kulutamme. Me rakennamme kuolemaa.”

”Entä jos kuolema on vain toinen tapa olla?” vaeltaja hymyilee. ”Kun minä näin unta olevani perhonen, en tiennyt olinko minä uneksiva Zhuang Zhou vai perhonen uneksimassa Zhuang Zhouta. Miksi siis niin varma suunnasta, kun itse olet osa virtaa?”

Kalastaja kääntyy ensimmäistä kertaa. Hänen kasvoillaan ei ole halveksuntaa, mutta raskas vakavuus lepää hänen silmissään.

”Minä lopetin uneksimisen kauan sitten. Minä heräsin siihen, että kaikki on totta. Metsä kaatuu, eläimet katoavat, jokien vesi ei enää virtaa puhtaana. Sinun unesi on kaunis, mutta minun maailmani on todellinen.”

”Totuus ei ole aina vakava”, vaeltaja vastaa. ”Jos Tie todella virtaa, miksi kahlita se suruun? Eikö viisas seuraa sitä niin kuin kelluva lehti virtaa alas puroa – kevyesti, väistellen kiviä mutta tarttumatta niihin?”

”Minulla ei ole varaa keveyteen.”
Kalastajan ääni on nyt hiljainen. Hän ei enää julista. ”Keveydestä on tullut kuolemansynti. Sillä välin kun ihmiset nauravat, maapallo palaa. Minä haluan pysäyttää sen, vaikka pakolla.”

Vaeltaja sulkee silmänsä.
”Ehkä sinun taakkasi on juuri siinä: sinä uskot, että voit pysäyttää. Mutta mikään ei pysähdy. Ei edes suru.”

Hetken he ovat hiljaa. Kaakkuri rääkäisee lahden pohjukassa. Se nousee lentoon, ja siivet iskevät veden pintaan.

”Sinä et ole väärässä, kalastajaystäväni”, vaeltaja sanoo pehmeästi. ”Sulautuminen luontoon on myös minun Tieni. Mutta minä rakastan sitä niin paljon, että annan sen olla. En kiellä sen virheitä, en sen muutosta. Minä en taistele. Minä seuraan.”

Kalastaja nyökkää.
”Ehkä sinä synnyit aikaan, jolloin virtaa saattoi vielä seurata. Minä synnyin tulvaan, joka vie kaiken mennessään.”

Vaeltaja nousee ja katsoo kohti metsän reunaa.
”Silloin ehkä tehtäväsi ei ole pysäyttää virtaa. Ehkä se on muistuttaa, että se joskus oli puhdas. Että joskus kalastaja ja perhonen voivat istua rinnakkain – puhumatta, mutta ymmärtäen.”

Ja niin järvi jää jälleen hiljaiseksi. Vene keinuu. Kevyt tuuli kuljettaa mukanaan ajatuksen, jota kumpikaan ei sano ääneen: elämä ei ole ratkaistavissa, elämä on elettävissä – tavalla tai toisella.