Erehtymättömien klubi ja sen väistämätön tuho

Historian suuret kriisit eivät yleensä ala taloudesta. Talous on usein vain oire. Syvemmällä vaikuttaa jokin tapa ymmärtää todellisuutta, ihmistä ja yhteiskuntaa. Kun tarkastelemme vallankumousta edeltänyttä Ranskaa, myöhäistä Neuvostoliittoa ja nykyisiä uusliberalistisia yhteiskuntia, näemme yllättävän samankaltaisen rakenteen: eliitti alkaa uskoa, että sen valta on luonnollista, oikeutettua ja jopa moraalisesti välttämätöntä.

Ranskassa aateliston ja papiston etuoikeudet perustuivat ajatukseen jumalallisesti säädetystä yhteiskuntajärjestyksestä. Neuvostoliitossa puolue-eliitti uskoi edustavansa historian tieteellisesti ymmärrettyä suuntaa. Nykyisessä markkinakeskeisessä ajattelussa menestys puolestaan tulkitaan usein merkiksi yksilöllisestä kyvykkyydestä, ahkeruudesta ja ansaitusta asemasta. Muodot muuttuvat, mutta perusasetelma pysyy hämmästyttävän samanlaisena.

LSE:n poliittisen talouden tutkija Abby Innesin mukaan neuvostososialismi ja uusliberalismi eivät ole toistensa vastakohtia niin paljon kuin usein ajatellaan. Hänen mukaansa molemmat perustuvat uskoon siitä, että on olemassa yksi yhteiskunnan toimintaa ohjaava perusmekanismi, Neuvostoliiton kohdalla historiallinen materialismi ja uusliberalismin kohdalla vapaat markkinat, ja tämän annetaan ratkaista kaikki ongelmat. Molemmat ovat eräänlaisia materialistisia utopioita, joissa todellisuuden odotetaan lopulta mukautuvan teoriaan.

Tässä kohtaa ideologia alkaa muistuttaa uskontoa, minkä takia molemmilla tapauksilla on vahva vertailukohtansa vallankumousta edeltäneeseen Ranskaan.

Uskontojen tavoin ideologioilla on omat oppinsa pelastuksesta. Niillä on omat papistonsa: asiantuntijat, puoluejohto, talouseliitti tai vaikutusvaltaiset mielipidejohtajat. Niillä on omat harhaoppisensa: toisinajattelijat tai uusi talousajattelu. Ja ennen kaikkea niillä on omat uskonsa siihen, että jotkut ihmiset ovat yhteiskunnallisen todellisuuden keskiössä ja ansaitsevat siksi enemmän vaikutusvaltaa kuin toiset.

Marie Antoinette uskoi hovin olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Leonid Brežnev uskoi puolueen olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Riikka Purra uskoo markkinoiden olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Jokainen heistä piti ja pitää näkemystään realistisena ja muiden näkemyksiä ideologisina. Historialla on taipumus nauraa tälle säännöllisesti.

Ongelma ei ole usko sinänsä, vaikka se useimmiten edustaakin hyvin vinoutunutta ajattelua. Ongelma syntyy silloin, kun usko muuttuu kyvyttömyydeksi oppia, kuten on käynyt kaikissa kolmessa tapauksessa.

Innesin käyttämä käsite "suljettu systeemiajattelu" kuvaa tätä hyvin. Järjestelmä alkaa puolustaa itseään silloinkin, kun todellisuus osoittaa sen tuottavan epätoivottuja seurauksia. Sen sijaan että teoriaa korjattaisiin, pyritään korjaamaan ihmisiä.

Sama ilmiö näkyy tänään ekososiaalisessa kriisissä.

Ilmastokriisi, luontokato, maaperän köyhtyminen, luonnonvarojen ylikulutus, kasvava taloudellinen eriarvoisuus ja monissa maissa heikkenevä luottamus instituutioihin eivät ole toisistaan irrallisia ongelmia. Ne kumpuavat osittain samasta virheellisestä taustaoletuksesta: rajattoman kasvun mahdollisuudesta rajallisella planeetalla.

Taloudellinen tehokkuus on hyödyllinen tavoite silloin, kun sillä on tarkasti määritelty funktionsa ja tavoitteensa. Mutta kun siitä tulee yhteiskunnan korkein arvo, kaikki muu alkaa näyttäytyä sen alalajina: luonnosta tulee resurssi, ihmisestä tulee inhimillinen pääoma, koulutuksesta tulee investointi ja kulttuurista tulee elämysteollisuutta. Jopa ihmissuhteita tarkastellaan hyötyjen ja kustannusten näkökulmasta.

Tällöin olemme jälleen tilanteessa, jossa kartta sekoitetaan maastoon.

Taloudellinen malli alkaa määritellä todellisuutta sen sijaan, että todellisuus määrittelisi mallia.

Tästä syystä monet ihmiset kokevat nykyään samanaikaisesti aineellista yltäkylläisyyttä ja eksistentiaalista tyhjyyttä. Olemme onnistuneet kasvattamaan tuotantoa ja kulutusta, mutta emme välttämättä ymmärrystä siitä, mikä on riittävästi. Ajatus kohtuudesta on hävinnyt.

Tähän liittyen olen viime aikoina palannut yhä uudelleen yhteen vanhaan taolaiseen käsitteeseen: wu wei'hin.

Wu wei käännetään usein "toimimattomuudeksi", mutta se on harhaanjohtava käännös. Kyse ei ole passiivisuudesta. Kyse on pakottomasta toiminnasta, todellisuuden kanssa virtaamisesta sen sijaan, että sitä jatkuvasti pakotettaisiin vastaamaan omia suunnitelmiamme.

Wu wei ei tarkoita luovuttamista vaan nöyryyttä.

Se lähtee ajatuksesta, että maailma on liian monimutkainen yhden suunnittelijan hallittavaksi, liian elävä yhden ideologian vangittavaksi ja liian jatkuvasti muuttuva yhden teorian täydellisesti selitettäväksi.

Politiikassa wu wei voisi tarkoittaa vähemmän ideologista varmuutta ja enemmän oppimista ja kuuntelua.

Taloudessa se voisi tarkoittaa sitä, että hyväksymme markkinoiden, julkisen vallan, yhteisöjen ja luonnon keskinäisriippuvuuden.

Ekososiaalisessa ajattelussa wu wei voisi tarkoittaa siirtymistä hallinnan logiikasta suhteiden logiikkaan. Olemme osa luontoa ja ekosysteemiä, ja kestävyys syntyy oppimalla todellisuuden monimutkaisten järjestelmien toimintaperiaatteita ja mukautumalla niihin.

Ehkä historian syvin opetus ei olekaan, että jokin tietty talousjärjestelmä epäonnistuu. Sen sijaan näyttää siltä, että kaikki järjestelmät alkavat rapautua silloin, kun niiden johtavat ryhmät menettävät nöyryytensä.

Ranskan aatelisto menetti sen.

Neuvostoliiton nomenklatuura menetti sen.

Myös nykyiset teknokraattiset, taloudelliset ja poliittiset eliitit ovat sen menettäneet. Purra osoittaa sen yhä uudelleen medialausunnoillaan.

Seurauksena on aina totaalinen romahdus, tavalla tai toisella.

Wu wei muistuttaa meitä siitä, että viisaus löytyy paremmasta kuuntelemisesta. Vain sen avulla opimme jälleen elämään osana maailmaa.

Ekososiaalisen kriisin aikakaudella tämä on koko sivilisaatiomme selviytymiskysymys.

Typeryksen sydän ja kaikkitietävien aika

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän Zhuangzia, joka totesi, ettei se, joka tietää olevansa hölmö, ole suurin hölmö. Daodejing menee vielä pidemmälle: ”Minulla on typeryksen sydän.” Itselleni nämä ajatukset ovat vapauttavia, ja ne resonoivat tuntemuksiani jo lapsuudesta asti. Kenenkään ei tarvitse tietää kaikkea eikä esittää hallitsevansa maailmaa. Ihan ymmärtäminen tai sen yrittäminen on riittävää.

Valitettavasti elämme aikakautta, jossa tällainen asenne näyttää olevan lähes katoava luonnonvara.

Nykyään tuntuu, että mitä vähemmän ihminen tietää jostakin asiasta, sitä varmemmin hän tietää siitä aivan kaiken. Erityisen vaikuttavaa tämä on ympäristökysymyksissä. Jostain syystä juuri niissä moni kykenee muutaman somepostauksen, kahvipöytäkeskustelun ja Esson baarista saadun kokemuksen perusteella kumoamaan vuosikymmenten tutkimustyön.

Ilmastonmuutos on humpuukia. Luontokato on liioittelua. Sähköautoilla ei voi ajaa maaseudulla. Kasvisruokaa syövä urheilija kuihtuu välittömästi pois. Saimaannorppa katoaa kuitenkin, joten sitä ei kannata suojella. Verkkokalastusrajoitukset ovat pelkkää kiusantekoa. Jokaisesta väitteestä puuttuu yleensä vain yksi asia: näyttö.

Mutta näyttöhän on tunnetusti yliarvostettua silloin, kun tarjolla on vahva tunne ja horjumaton mielipide. Hyvä tarina on aina parempi kuin joukko tosiasioita.

Erityisen hämmästyttävää on ihmisen kyky tietää etukäteen, ettei mikään ratkaisu voi toimia. Jos sähköautoissa on ongelma, koko teknologia on mahdoton. Jos jokin ympäristötoimi ei ratkaise kaikkea, sitä ei kannata tehdä lainkaan. Jos lajin tulevaisuus on epävarma, sen suojeleminen on turhaa.

Tällä logiikalla kannattaisi lopettaa myös lääkärissä käynti. Ihmisethän kuolevat kuitenkin joskus.

Luonnosta puhuttaessa keskustelu muuttuu välillä lähes filosofiseksi performanssiksi. Eläimet eivät ole enää eläimiä vaan moraalisia rikollisia. Susi kiusaa ihmisiä. Hanhet häiriköivät. Merimetsot pilaavat maiseman tahallaan. Hirvet järjestävät liikenneonnettomuuksia ilkeyttään. Luonto näyttäytyy kummallisena salaliittona, jonka tarkoituksena on häiritä ihmisen oikeutta elää maailmassa yksin. Irvokkaimmillaan tällainen ajattelu muuttuu teoiksi, joissa käytämme hermomyrkkyä karkottaaksemme hyönteisiä ympäriltämme: siis niitä olioita, jotka kannattelevat meitä ihmisiä.

Olen joskus miettinyt, kuinka valtava itsevarmuus vaaditaan siihen, että laji, joka ei osaa ennustaa ensi viikon sähköhintaa, kuvittelee kykenevänsä ottamaan luonnon lopullisesti hallintaansa.

Tämä turhauttaa minua eniten. Ihmisillä saa ja pitääkin toki olla erilaisia näkemyksiä. Turhauttavaa on vain se itsestäänselvä varmuus, jolla näkemykset esitetään. Keskusteluun ei tulla oppimaan vaan julistamaan. Kysymykset korvautuvat vastauksilla jo ennen kuin kukaan on ehtinyt miettiä, oliko kysymys edes oikea.

Siksi olen oppinut yhä useammin pitämään suuni kiinni. En jaksa puhua seinille tai kuunnella tyhjää ja sisällötöntä huutamista.

Missään tapauksessa en väitä olevani aina oikeassa. Päinvastoin olen useimmiten väärässä. Mitä enemmän tutkin ja luen, sitä enemmän tajuan näkemysteni vajavaisuuden, mutta parhaimmassa tapauksessa alan ymmärtää asioita aiempaa monimutkaisempina. Juuri siksi keskustelu kiinnostaa minua. Todellinen keskustelu. Sellainen, jossa molemmat osapuolet ovat valmiita korjaamaan käsityksiään.

Sellaisia ihmisiä kohtaa harvoin.

Mutta onneksi joskus kohtaa. Ja silloin tapahtuu jotain lähes ihmeellistä. Kukaan ei yritä voittaa tai murskata vastapuolta. Lähtökohtana on yhteinen ymmärrys. Keskustelun jälkeen kummallakin on enemmän kysymyksiä kuin ennen, mutta myös enemmän viisautta.

Tässä tulee esiin se, mitä Zhuangzi sanoi. Suurin hölmö ei ole se, joka myöntää tietämättömyytensä. Suurin hölmö on se, joka luulee ymmärtävänsä maailman täydellisesti nähtyään siitä yhden nurkan.

Ja koska me elämme kaikkitietävien aikakautta, alan päivä päivältä arvostaa enemmän omaa typeryksen sydäntäni. Ainakaan se ei kuvittele hallitsevansa ilmastoa, ekosysteemejä, evoluutiota, teknologista kehitystä ja koko luonnon toimintaa saman itsevarmuuden turvin, jolla joku selittää grillikatoksen nurkalla maailman ongelmat ratkaistuiksi.

Se tuntuu nykyään lähes radikaalilta nöyryydeltä. Tai sitten vain terveeltä järjeltä.

Unohtamisen taito

Sanat syntyvät kehossa. Tämän me uskomme tietävämme. George Lakoff ja Mark Johnson osoittivat, että jokainen abstraktio, jokainen ajatus rakkaudesta, ajasta, oikeudesta, on projektio kehollisesta kokemuksesta. ”Ylöspäin” tulee ”paremmaksi” koska kehomme kokee pystyssä olemisen vahvuutena. ”Lämpö” muuttuu kiintymykseksi, koska äidin syli oli lämmin. Emme valinneet näitä vertauskuvia. Ne valitsivat meidät ja syntyivät siinä samalla, kun kehomme syntyi tietoiseksi itsestään. 

Mutta kuka tai mikä puhuu, kun keho puhuu? 

Zhuangzi olisi katsonut ihmistä, joka avaa suunsa ja sanoo ”rakkaus”, ja hän olisi nähnyt ontelon, siis aivan kirjaimellisesti. Suu on ontelo. Kurkku on ontelo. Keuhkot ovat onteloita. Ja jokin kulkee niiden läpi, tuottaa ääntä, muodostaa sanoja, ja katoaa. Zhuangzi kutsui tätä tuuleksi. Ei jumalaksi, ei intentioksi, ei säännöksi. Asiat vain ovat niin: ziran, itsestään näin. 

Ihminen uskoo ylpeydessään, että hänen suustaan tuleva ääni on laadultaan erilainen kuin ääni, joka tulee puun kolosta. Zhuangzi tunsi tämän ylpeyden ja hymyili sille. Lintu visertää, tuuli ujeltaa vuoren rakosissa, ihminen puhuu. Kaikki ovat onteloita, joiden läpi kulkee sama voima. Ääntä ei ole, ellei ole ontelon muotoa. Ja ontelon muoto ei ole ontelon ansio. 

Tässä kohtaa Derrida astuu kuvaan varoittamalla: älä usko tuuleen. Älä usko, että on olemassa puhdas alkuperä, puhtaan läsnäolon hetki, tuulen puhaltaessa tyhjän ontelon läpi puhtaana, viivaamattomana, tarkoituksellisena. Derrida tiesi, että mikä tahansa merkki, ääni tai kirjoitus, ele tai jälki elää omalla tahollaan. Se kulkeutuu, toistaa itseään, muuttaa muotoaan. Se voi toimia ilman alkuperäistä tuulta, ilman alkuperäistä onteloa. Toistuvuus on merkin kyky palata, toistua ja elää uudelleen. Juuri tämä tekee kielestä kielen: ei sen ankkuroituminen kehoon, vaan sen kyky irrota kehosta. 

Mutta emmekö ole silloin pulassa? Keho sanoo: ”Merkitys on minussa.” Merkki sanoo: ”Merkitys on minussa, ja voin kulkea ilman sinua.” Kumpikaan ei anna periksi. Ja Zhuangzi seisoo sivulla, katsoo molempia, ja kysyy kolmannenkin kysymyksen: eivätkö molemmat ole unohtaneet jotain? 

Keho unohti olevansa ontelo. Se alkoi uskoa olevansa äänen lähde, ei äänen muoto. Se alkoi pitää itseään aktiivisena tuottajana, vaikka se on passiivinen vastaanottaja. Se on muoto, joka antaa tuulen kulkea lävitseen, kuten vuoren kolo antaa tuulen kulkea lävitseen. Kehon ylpeys on sama kuin puun kolon ylpeys: se luulee äänen olevan omaa tekemistään. 

Merkki unohti olevansa ontelo. Se alkoi uskoa olevansa rakenne: pysyvä, siirrettävä, itsenäinen. Se unohti, että jokainen jälki on kerran kulkenut jonkin läpi ja että jokainen kirjoitus on kerran ollut tuulta jossakin ontelossa. Se alkoi pitää itseään olemassa, vaikka se on vain välipysähdys. Se on ääni, joka on hetken ja katoaa. 

Zhuangzin ehdotus on yksinkertainen ja mahdoton: unohda molemmat. Kalastaja unohtaa verkkonsa, kun kala on veneessä. Metsästäjä unohtaa jousen jäniksen ollessa kädessä. Oppija unohtaa sanansa, kun ymmärrys on syntynyt. Zhuangzi sanoo: unohda sanat, unohda merkitys, unohda keho, unohda merkki. Jäljelle jää hiljaisuus, joka ei ole sanojen vastakohta vaan niiden ehto. Hiljaisuus on tuulen tyyneys ennen kuin se alkaa puhaltaa. 

Zhuangzi ei tuhoa sanoja nihilistisesti. Hän käyttää niitä runsaasti ja kauniisti. Hän puhuu hengityksestä, unesta, liikkumisesta, kaloista ja linnuista ja vuorista konkreettisella läsnäololla. Hän ei kiellä merkkejä. Hän kirjoitti, ja hänen sanansa ovat säilyneet lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta. 

Mutta hän tietää aina mitä hän tekee: hän rakentaa verkon tietäen sen olevan verkko. Hän puhuu tietäen puheen olevan tuulta. Hän käyttää kehoaan tietäen sen olevan ontelo. 

Tämä tietämys asenteena ja hengityksen rytminä on se, jonka Derrida sekä Lakoff ja Johnson yrittivät saavuttaa, mutta eivät voineet, koska molemmat halusivat pitää kiinni jostakin. Derrida piti kiinni rakenteesta. Lakoff ja Johnson pitivät kiinni kehosta. Zhuangzi ei pidä kiinni mistään, koska hän tietää, että se mitä hänellä on, on tuulta, ja tuulta ei voi pitää. 

Kieli on siis kolme asiaa yhtä aikaa, ja jokainen niistä vaatii unohtamisen: 

Se on kehollista. Merkitys rakentuu ruumiin muodosta, suunnista ja lämmöistä. Tämän unohtaa se, joka puhuu ikään kuin sanoilla ei olisi lihaa. 

Se on merkki. Ääni irtoaa kehosta, kulkee, toistaa itseään, elää omalla tahollaan. Tämän unohtaa se, joka luulee puhuvansa puhtaasti omasta intentiostaan. 

Ja se on tuulta. Se kulkee kehollisten onteloiden ja merkkien rakenteiden läpi, synnyttää ääntä, ja katoaa. Tämän unohtaa se, joka luulee kieltä joksikin, joko biologiaksi tai semiotiikaksi, sen sijaan, että kuuntelisi sitä. 

Unohtamisen taito on taitoa käyttää kieltä niin intensiivisesti ja niin kevyesti, että se tietää aina oman ohikierrättävyytensä. Kalastaja heittää verkon uudelleen joka aamu. Tietäen sen menevän joskus rikki. Tietäen kalan usein karkaavan. Tietäen meren olevan laajempi kuin verkko koskaan voi ulottua. 

Ja silti hän heittää. 

Derrida, J. (1982). Signature event context. In Margins of philosophy (A. Bass, Trans., 307–330). University of Chicago Press. 

Lakoff, G., & Johnson, M. (1980). Metaphors we live by. University of Chicago Press. 

Zhuangzi (1991). Joutilaan vaelluksesta – Lukuja Chuangtsen kirjasta (P. Nieminen, Suom.). Otava.

Ovi

Ostoskeskuksen käytävä.

Kuljen kohti ulko-ovea.

Toisella puolen

vanha mies rollaattorinsa äärellä,

kasvot kalpeat kuin talven kuunvalo,

vaatteet kuluneet kuin muinaisten vaeltajien umpitakit.

Näkymättömänä eläen,

katseita väistäen,

lipuen eteenpäin,

kuten vesi kivien välissä.

Kohotan käteni

ja avaan hänelle oven.

Pieni hymy,

huomaamaton nyökkäys,

äänetön tervehdys:

”Ole hyvä, käy sisään.”

Rollaattori pysähtyy ja katse nousee hitaasti.

Silmät laajenevat

kuin tyyni järvi,

johon taivas laskeutuu.

Hän vilkaisee ympärilleen.

Sitten minuun.

Ja taas ympärilleen.

Siinä ajattelen:

”Minne olet kadonnut niin pitkäksi aikaa?"

Ei kuulu sanaa,

vain hengitys hiljaa rauhoittuu.

Hän kulkee ihmisten läpi

kuin ilta kulkee metsän läpi.

Kuka hänet havaitsee?

Ei tuntematon, ei ystävä, ei sukulainen.

Ikään kuin olisi kuollut jo ennen kuolemaa.

Hiljaisuuden kaiku,

ovi sulkeutuu hitaasti.

Vanha mies jatkaa matkaansa.

Käytävä on sama kuin ennen.

Vanhan tien opettaja sanoi:

"Hyve ei katso itseään.

Siksi se näkyy."

Kohtaaminen rannalla

Mitä ihmisen silmä ei katso,

on kauneinta.

Mitä ihmisen käsi ei kosketa,

on puhtainta.

Mitä ihmisen korva ei kuuntele,

on sointuvinta.

Ota vastaa elämän merkityksettömyys

ja olemattomuuden syvyys.

Veistämätön puu, joka ei tunne tarkoitusta

eikä kaipaa muotoa,

kantaa sisällään kaikki muodot.

Valkaisematon silkki,

joka ei tavoittele kirkkautta,

on jo valon koti.

Mikä jää nimeämättä,

ei katoa.

Se leviää rajattomana.

Mikä jää tekemättä,

on puutteeton

ja rauhan lähde.

Elämän merkitys haihtuu

kuin sumu laaksossa,

eikä mikään häviä.

Olemattomuuden syvyys

on täysi,

kaiken alku, joka ei ala.

Kun ihminen lakkaa etsimästä,

hän kohtaa sen,

mitä ei voi kohdata.

Kun hän lakkaa olemasta,

hän palaa siihen,

mikä ei koskaan ollut poissa.

Valkoinen hevonen ei ole hevonen ja mikä minä oikein olen?

Noin 300-luvulla eaa. elänyt kiinalainen filosofi Gongsun Long väitti: "Valkoinen hevonen ei ole hevonen." Ensikuulemalta tämä kuulostaa viisastelevalta sanaleikiltä, mutta kyseessä on syvällinen havainto kielen rakenteesta. Arkijärkemme olettaa, että kun liitämme adjektiivin "valkoinen" substantiiviin "hevonen", tarkennamme, mutta emme muuta kohteen ominaisuutta. Gongsun Long osoittaa tämän virheeksi. Predikaatio eli ominaisuuden liittäminen muotoilee kohteen kokonaan uudelleen. "Valkoinen hevonen" ei ole hevonen + väri, vaan uusi käsitteellinen kokonaisuus, jolla on omat poissulkemis- ja arviointiehtonsa. Kieli rakentaa maailmaa uudelleen joka kerta, kun nimeämme jotain.

Mutta mikä tapahtuu, jos sovellamme tätä logiikkaa itsemme ymmärtämiseen? Tähän vastaa Zhuangzi kuuluisassa perhosunessaan. Hän herää unesta, jossa hän oli iloinen leijaileva perhonen, ja hämmentyy: "Nyt hän ei tiedä, onko hän Chou [Zhou], joka uneksii olevansa perhonen vai perhonen, joka uneksii olevansa Chou."

Zhuangzin vertaus vie Gongsun Longin analyysin loogiseen äärirajaansa. Jos predikaatio muuttaa kohdettaan, niin myös identiteetti on vain väliaikainen muotoilu, ei pysyvä substanssi. Gongsun Long tarvitsi vakaan tarkkailijan, joka pystyi toteamaan eron valkoisen ja mustan hevosen välillä. Zhuangzi kuitenkin osoittaa, ettei sellaista vakaata tarkkailijaa ole. Herättyään Zhou ei palaa varmaan "alkuperäiseen minäänsä", vaan hän rekonstruoi identiteettinsä jälkikäteen, ja tämä prosessi on epävarma. Ei ole mitään ankkuria, ei transsendentaalista egoa eikä kehollista jatkumoa, joka säilyisi muuttumattomana kokemusten läpi. Muodonmuutos kulkee läpi sen, mitä pidimme itsenämme.

Tämä ajatus horjuttaa koko perinteistä käsitystä ihmisestä ja vastuusta. Kungfutse (Kongzi) korosti nimien oikaisua (zhengming): hallitsijan tulee olla hallitsija, isän isä, jotta yhteiskuntajärjestys pysyisi. Hän oletti, että nimet vastaavat jotain esikielellistä, pysyvää todellisuutta. Gongsun Long ja Zhuangzi yhdessä näyttävät, että tämä on mahdoton tavoite. Nimeäminen ei vastaa valmiita asioita, vaan se luo ne. Kun kutsumme jonkun "isäksi" tai "opettajaksi", rakennamme hänet siihen rooliin juuri sillä hetkellä. Identiteetti on prosessi, ei staattinen olio.

Vastauksena tähän eksistentiaaliseen epävakautta Zhuangzi tarjoaa vapauttavaa rauhaa. Perhosessa ei ole pelkoa identiteetin menetyksestä, sillä se on iloinen ja täysin läsnä omassa tilassaan ilman tarvetta todistaa olevansa perhonen. Tämä on wuwei, toimiminen ilman pakotettua kiinnittymistä. Voimme olla "isä", "ystävä" tai "ammattilainen" täysin ja aidosti juuri tuossa hetkessä, ja se riittää.

Lopulta elämän viisaus tarkoittaa ehkä vain oppimista elämään prosessissa. Erottelu on välttämätön: meidän on erotettava perhonen Zhousta ja valkoinen hevonen mustasta. Mutta tämä erottelu ei tarvitse absoluuttista perustaa toimiakseen. Se toimii, koska se toimii tilanteessa, perspektiivistä käsin, väliaikaisesti. Kun heräät aamulla, olet Zhouna. Et tiedä varmasti, olitko perhonen, etkä tiedä, mitä on tulossa. Mutta voit silti olla täysin läsnä, iloinen ja vapautunut vaateesta, että peruspohjan tulisi olla kiinteä. Kyse on siitä, että hyväksymme olemuksemme väliaikaisen ja muuttuvan luonteen ja löydämme siitä jopa iloa.

Kaunis Dao

1.

Mikä on kauneutta, jolla ei ole muotoa eikä sisältöä? 

Mikä on kauneutta, jonka nimi ei tarkoita mitään? 

Nimi, joka on vain ilman värähtelyä, 

liikettä tyhjyydessä, 

ääni ennen merkitystä, 

merkitys ennen sanaa. 

Ja kuitenkin se on kauneutta, 

joka täyttää kaiken. 

Se ei asetu esineisiin, 

ei kasvoihin, 

ei väreihin. 

Se täyttää ilman ja ihon välin, 

antaa mielelle tyyneyden, 

antaa rauhan ilman syytä. 

Dao. 

Oi, kaunis Dao. 

Daodejing sanoo, että nimetty ei ole ikuinen. 

Silti minä nimeän sinut. 

Ääretön, tyhjä, täydellinen, loppumaton, 

ilman alkua. 

Kaikessa läsnä, 

ja silti,

kun etsin, en löydä. 

Käännän katseeni sisäänpäin, 

haravoin ajatukseni, 

tarkastan sydämeni liikkeet. 

Missä olet? 

Jos olet kaikkialla, 

miksi käteni sulkeutuu tyhjään? 

Miten voin ymmärtää sen, 

mikä ei asetu ymmärrettäväksi? 

2.

Elämäni on ollut ahdistusta niin kauan, 

että olen melkein pitänyt sitä luonnollisena. 

Kuin ilma, jota hengitän, 

huomaamatta, että se on raskasta. 

Daon aavistaminen antaa toivoa. 

Ei varmuutta, 

ei oppia, 

vaan aavistuksen – 

kuin tuulen, joka käy ennen myrskyä, 

mutta ei tuo tuhoa. 

Onko minulla ymmärrystä 

vai eikö ole? 

Etsinkö turhaa? 

Vai olenko sittenkin jollakin oikealla tiellä, 

vaikken osaa sitä nimetä? 

3.

Kun olin lapsi, maailma oli täydellinen. 

Se ei ollut virheetön, 

mutten vaatinut siltä selitystä. 

En etsinyt mitään, 

mikä ei ollut läsnä. 

Kivi oli kivi. 

Taivas oli taivas. 

Minä olin minä 

ilman kysymystä siitä, 

pitäisikö minun olla jotain muuta. 

Onko eroa pienellä lapsella ja kissanpennulla? 

Tai puun taimella ja nuijapäällä? 

Ne eivät pohdi tarkoitustaan. 

Ne eivät mittaa itseään toisia vasten. 

Ne eivät epäile, 

ovatko oikeanlaisia. 

Ne vain ovat. 

4.

Sitten tulin tietoiseksi. 

Tai minut tehtiin tietoiseksi. 

Sinun pitää olla jotain, 

minulle sanottiin. 

Sinun pitää tulla joksikin. 

Usko, niin sinulle annetaan. 

Rukoile, niin toiveesi täyttyy. 

Vältä syntiä, jos et tahdo rangaistusta. 

Tee oikein, niin sinut palkitaan. 

Maailma asettui ehtojen varaan. 

Hyvästä seuraa hyvä, 

pahasta paha. 

Ansaitse, niin saat. 

Minä luulin, että näin minä kasvan oikein. 

Tai ehkä uskoin, 

että oikein kasvaminen itsessään on oikein. 

Että kasvu on suoruutta, 

että hyve on hyödyllisyyttä. 

En halunnut tulla vääräksi, 

koukeroiseksi puuksi, 

josta ei ole mitään hyötyä. 

En halunnut olla se, 

joka jätetään metsään lahoamaan. 

5.

Ajattelin, että kunnialla on merkitystä. 

Tutkinnot, palkinnot, sotilasarvot.

Kaikki se, mikä näkyy ulospäin. 

Kaikki se, minkä voi osoittaa sormella 

ja sanoa: tässä on arvo. 

Keräsin merkkejä kuin todisteita olemassaolosta. 

Katso, minä olen jotakin. 

Katso, olen tehnyt oikein. 

Silti pelkäsin koko ajan, 

että sisälläni en ole mitään. 

Että pinnan alla on ontto tila, 

joka paljastuu, 

jos joku koputtaa tarpeeksi kovaa. 

Minua arvostellaan. 

Minua mitataan. 

Minun pitää yrittää enemmän. 

Vielä ponnistaa. 

Tai ainakin näyttää siltä, 

että ponnistan. 

Ja kaiken alla sama pelko: 

paljastuminen. 

Kaikki tutkinnot ja arvonimet,

mitä väliä?

Olen huijari. 

Saavutukseni ovat tyhjiä 

ja merkityksettömiä. 

Niin minä pelkäsin. 

6.

Kunnes sain kuulla kauniista Daosta. 

En uutena suorituksena, 

en uutena tavoitteena, 

vaan muistutuksena jostakin, 

minkä olin jo kerran tiennyt. 

Ja ymmärsin: 

ne ovat merkityksettömiä. 

Tutkinnot. 

Arvonimet. 

Palkinnot. 

Omaisuus.

Mutta se ei haittaa. 

Koska Dao on kaunis. 

Ja sen kauneus on ainoa, jolla on väliä. 

Vaikka se on tyhjä, 

se on aina täysi. 

Vaikka se on ääretön, 

se on pienintä pienempi. 

Se ei kilpaile, 

ei vaadi tunnustusta, 

ei pelkää paljastumista. 

Se ei ole mitään,

ja siksi se voi olla kaikki. 

7.

Kaikki on meille annettu jo valmiina. 

Ei ehtojen kautta, 

ei palkintona, 

ei rangaistuksen varjossa. 

Suoritukset ja ponnistelut ovat turhia, 

jos ne syntyvät pelosta tulla paljastetuksi, 

pelosta olla väärä puu. 

Kun emme pakota itseämme, 

muita 

emmekä maailmaa, 

kaikki tulee valmiiksi. 

Kauniiksi. 

Niin äärettömän kauniiksi. 

Ei siksi, että muoto olisi täydellinen, 

vaan siksi, että mikään ei yritä olla muuta 

kuin on. 

Sitä on Daon kauneus. 

Se ei häviä. 

Se ei tuhoudu. 

Hyväntekijälle se avautuu täydellisyydessään 

ja antaa kaiken. 

Pahantekijällekin se avautuu täydellisyydessään 

ja antaa kaiken. 

Se ei sulkeudu. 

Se ei vetäydy. 

Se ei sano: sinä et ansaitse. 

8.

Istun ja unohdan. 

Olen vihdoin puu, joka lahoaa metsään. 

Unohdan hetken sen, 

mitä minun pitäisi olla. 

Unohdan sen, 

mitä minusta sanotaan. 

Unohdan pelon ontosta ytimestä. 

Ja toivon, 

että jonain päivänä tie on selkeä. 

Ei karttana, 

ei käskynä, 

vaan hiljaisena varmuutena. 

Huomaan: 

Dao on tässä.

Pääsiäismaanantain ajatuksia hyvän toiminnan olemuksesta

Matteuksen evankeliumin ohje “älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee” (Matt. 6:3) ja taolainen wúwéi-ajattelu nousevat erilaisista uskonnollis-filosofisista perinteistä, mutta niiden välillä voidaan nähdä mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Molemmat käsittelevät toiminnan luonnetta, motiivien puhtautta ja ihmisen suhdetta omaan egoonsa. Niiden ratkaisut eivät kuitenkaan ole samat, sillä kristillinen ja taolainen maailmankuva asettavat toiminnan eri metafyysisiin kehyksiin.

Matteuksen tekstissä keskeistä on ihmisen sisäinen suuntautuminen jumalaan. Almujen antaminen on osa vanhurskasta elämää, mutta teon arvo mitataan sydämen asenteessa: sitä ei tule tehdä ihmisten katseiden vuoksi, vaan ”salassa”, jumalan nähden. Sanonta korostaa eettistä tietoisuutta, jossa hyvän teon taustalla oleva motiivi ratkaisee. Ihminen ei saa nostaa itseään teoillaan, vaan hänen tulee toimia niin luonnollisesti ja vilpittömästi, jotta hyvä työ tapahtuu vailla oman kunnian tavoittelua. Kristillinen näkökulma sitoo tämän teologiseen suhteeseen: jumala on se, joka näkee salatun ja palkitsee.

Taolaisessa wúwéi-ajattelussa hyvän toiminnan ytimessä on vaivattomuus ja luonnonmukaisuus. Wúwéi ei tarkoita tekemättömyyttä, vaan toimintaa ilman pakkoa ja egoistista ponnistelua. Daodejing kuvaa ihannetta, jossa viisas toimii kuten vesi: se hyödyttää kaikkia, mutta ei esittele hyveitään. Taolainen hyve syntyy harmonisesta suhtautumisesta Daoon, maailmankaikkeuden perusperiaatteeseen. Ihminen toimii oikein silloin, kun hän ei pyri ohjaamaan asioita omaksi edukseen, vaan antaa toiminnan virrata ilman itsetietoista yrittämistä. Tällöin myöskään hyvän teon tekijä ei omista ansioita itselleen.

Näiden kahden näkemyksen välillä on ilmeisiä yhtäläisyyksiä. Molemmat korostavat egoa vähentävää toimintaa: hyvä ei ole hyvää, jos se tehdään näyttävästi tai itsen korottamiseksi. Samoin molemmille on ominaista ajatus toiminnan ”huomaamattomuudesta”: Matteus puhuu salassa tehdystä almusta, Laozi jäljet jättämättömästä hyveestä. Hyvä teko näyttäytyy luonnollisena, jopa spontaanina, koska teko tapahtuu oikeastaan ennen kuin tekijä itse edes ehtii sitä tiedostaa.

Silti taustalla olevat perustat erottavat ne toisistaan. Matteus asettaa toiminnan teologiseen kehykseen, jossa jumalan katse tekee salatusta näkyvää. Taolaisuudessa ei ole vastaavaa suhdetta persoonalliseen jumalaan; wúwéi liittyy enemmän kosmologiseen tasapainoon kuin eettiseen tilivelvollisuuteen. Kristillinen etiikka painottaa, monella tapaa kuin kungfutselaisuus, lähimmäisenrakkautta ja moraalista velvoitetta, kun taas taolainen hyve puolestaan nousee vaivattomasta sopusoinnusta luonnon kanssa. Näin ollen Matteuksen sanoma on luonteeltaan normatiivinen, taolainen idea taas enemmän kuvaileva: se osoittaa, millaista toiminta on, kun se on sopusoinnussa Daon kanssa.

Vaikka lähtökohdat eroavat, molemmat perinteet kartoittavat ihmisen suhdetta hyvyyteen tavalla, joka kyseenalaistaa näkyvyyden ja ansion tavoittelun. Niissä korostuu hiljaisen moraalin arvo: parhaat teot ovat niitä, jotka eivät kerro itsestään. Tämän vuoksi Matteuksen opetusta voidaan pitää eettisenä sisarena taolaiselle wúwéi-ajattelulle, sillä molemmat auttavat näkemään, että joskus todellinen hyvyys tapahtuu vasta, kun tekijä itse väistyy syrjään.

Kalastaja ja perhonen

Hiljainen järvi huokaa kuin vanhus. Kalastajavene kelluu rantakaislikossa. Puut eivät liiku, mutta niiden olemassaolo tuntuu painavana. Mies veneessä ei puhu. Tietää – mutta ei sano. Hänen silmissään on väsymys, joka on vanhempaa kuin hänen elämänsä. Silloin ilmavirta tuo mukanaan näkymättömän hahmon – kevyen kuin hymy tai perhosen siipien läpäisemä valo.

”Sinä istut kuin kuolemaa odottaisit”, sanoo ääni, joka ei ole aivan ihmisen, ei aivan tuulen. Se on joutilas kiinalainen vaeltaja, joka on elänyt satoja vuosia ilman kotia, mutta aina lähellä Tietä.

”Minä odotan ihmiskunnan loppua”, vastaa kalastaja, katse tiukasti järvessä. ”Se olisi ainoa armahdus tälle maailmalle.”

”Ja miksi sinä luulet, että maailma tarvitsee armoa ihmisen kautta?” vaeltaja istuutuu näkymättömälle kivelle. ”Eikö maailma ole kuin puu, joka kasvaa vinoon ja silti kukkii?”

”Koska ihminen ei enää kuki. Hän on kone. Hänen kasvunsa ei seuraa vuodenaikojen rytmiä, vaan markkinavoimien sykettä. Me emme elä, me kulutamme. Me rakennamme kuolemaa.”

”Entä jos kuolema on vain toinen tapa olla?” vaeltaja hymyilee. ”Kun minä näin unta olevani perhonen, en tiennyt olinko minä uneksiva Zhuang Zhou vai perhonen uneksimassa Zhuang Zhouta. Miksi siis niin varma suunnasta, kun itse olet osa virtaa?”

Kalastaja kääntyy ensimmäistä kertaa. Hänen kasvoillaan ei ole halveksuntaa, mutta raskas vakavuus lepää hänen silmissään.

”Minä lopetin uneksimisen kauan sitten. Minä heräsin siihen, että kaikki on totta. Metsä kaatuu, eläimet katoavat, jokien vesi ei enää virtaa puhtaana. Sinun unesi on kaunis, mutta minun maailmani on todellinen.”

”Totuus ei ole aina vakava”, vaeltaja vastaa. ”Jos Tie todella virtaa, miksi kahlita se suruun? Eikö viisas seuraa sitä niin kuin kelluva lehti virtaa alas puroa – kevyesti, väistellen kiviä mutta tarttumatta niihin?”

”Minulla ei ole varaa keveyteen.”
Kalastajan ääni on nyt hiljainen. Hän ei enää julista. ”Keveydestä on tullut kuolemansynti. Sillä välin kun ihmiset nauravat, maapallo palaa. Minä haluan pysäyttää sen, vaikka pakolla.”

Vaeltaja sulkee silmänsä.
”Ehkä sinun taakkasi on juuri siinä: sinä uskot, että voit pysäyttää. Mutta mikään ei pysähdy. Ei edes suru.”

Hetken he ovat hiljaa. Kaakkuri rääkäisee lahden pohjukassa. Se nousee lentoon, ja siivet iskevät veden pintaan.

”Sinä et ole väärässä, kalastajaystäväni”, vaeltaja sanoo pehmeästi. ”Sulautuminen luontoon on myös minun Tieni. Mutta minä rakastan sitä niin paljon, että annan sen olla. En kiellä sen virheitä, en sen muutosta. Minä en taistele. Minä seuraan.”

Kalastaja nyökkää.
”Ehkä sinä synnyit aikaan, jolloin virtaa saattoi vielä seurata. Minä synnyin tulvaan, joka vie kaiken mennessään.”

Vaeltaja nousee ja katsoo kohti metsän reunaa.
”Silloin ehkä tehtäväsi ei ole pysäyttää virtaa. Ehkä se on muistuttaa, että se joskus oli puhdas. Että joskus kalastaja ja perhonen voivat istua rinnakkain – puhumatta, mutta ymmärtäen.”

Ja niin järvi jää jälleen hiljaiseksi. Vene keinuu. Kevyt tuuli kuljettaa mukanaan ajatuksen, jota kumpikaan ei sano ääneen: elämä ei ole ratkaistavissa, elämä on elettävissä – tavalla tai toisella.