Erehtymättömien klubi ja sen väistämätön tuho

Historian suuret kriisit eivät yleensä ala taloudesta. Talous on usein vain oire. Syvemmällä vaikuttaa jokin tapa ymmärtää todellisuutta, ihmistä ja yhteiskuntaa. Kun tarkastelemme vallankumousta edeltänyttä Ranskaa, myöhäistä Neuvostoliittoa ja nykyisiä uusliberalistisia yhteiskuntia, näemme yllättävän samankaltaisen rakenteen: eliitti alkaa uskoa, että sen valta on luonnollista, oikeutettua ja jopa moraalisesti välttämätöntä.

Ranskassa aateliston ja papiston etuoikeudet perustuivat ajatukseen jumalallisesti säädetystä yhteiskuntajärjestyksestä. Neuvostoliitossa puolue-eliitti uskoi edustavansa historian tieteellisesti ymmärrettyä suuntaa. Nykyisessä markkinakeskeisessä ajattelussa menestys puolestaan tulkitaan usein merkiksi yksilöllisestä kyvykkyydestä, ahkeruudesta ja ansaitusta asemasta. Muodot muuttuvat, mutta perusasetelma pysyy hämmästyttävän samanlaisena.

LSE:n poliittisen talouden tutkija Abby Innesin mukaan neuvostososialismi ja uusliberalismi eivät ole toistensa vastakohtia niin paljon kuin usein ajatellaan. Hänen mukaansa molemmat perustuvat uskoon siitä, että on olemassa yksi yhteiskunnan toimintaa ohjaava perusmekanismi, Neuvostoliiton kohdalla historiallinen materialismi ja uusliberalismin kohdalla vapaat markkinat, ja tämän annetaan ratkaista kaikki ongelmat. Molemmat ovat eräänlaisia materialistisia utopioita, joissa todellisuuden odotetaan lopulta mukautuvan teoriaan.

Tässä kohtaa ideologia alkaa muistuttaa uskontoa, minkä takia molemmilla tapauksilla on vahva vertailukohtansa vallankumousta edeltäneeseen Ranskaan.

Uskontojen tavoin ideologioilla on omat oppinsa pelastuksesta. Niillä on omat papistonsa: asiantuntijat, puoluejohto, talouseliitti tai vaikutusvaltaiset mielipidejohtajat. Niillä on omat harhaoppisensa: toisinajattelijat tai uusi talousajattelu. Ja ennen kaikkea niillä on omat uskonsa siihen, että jotkut ihmiset ovat yhteiskunnallisen todellisuuden keskiössä ja ansaitsevat siksi enemmän vaikutusvaltaa kuin toiset.

Marie Antoinette uskoi hovin olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Leonid Brežnev uskoi puolueen olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Riikka Purra uskoo markkinoiden olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Jokainen heistä piti ja pitää näkemystään realistisena ja muiden näkemyksiä ideologisina. Historialla on taipumus nauraa tälle säännöllisesti.

Ongelma ei ole usko sinänsä, vaikka se useimmiten edustaakin hyvin vinoutunutta ajattelua. Ongelma syntyy silloin, kun usko muuttuu kyvyttömyydeksi oppia, kuten on käynyt kaikissa kolmessa tapauksessa.

Innesin käyttämä käsite "suljettu systeemiajattelu" kuvaa tätä hyvin. Järjestelmä alkaa puolustaa itseään silloinkin, kun todellisuus osoittaa sen tuottavan epätoivottuja seurauksia. Sen sijaan että teoriaa korjattaisiin, pyritään korjaamaan ihmisiä.

Sama ilmiö näkyy tänään ekososiaalisessa kriisissä.

Ilmastokriisi, luontokato, maaperän köyhtyminen, luonnonvarojen ylikulutus, kasvava taloudellinen eriarvoisuus ja monissa maissa heikkenevä luottamus instituutioihin eivät ole toisistaan irrallisia ongelmia. Ne kumpuavat osittain samasta virheellisestä taustaoletuksesta: rajattoman kasvun mahdollisuudesta rajallisella planeetalla.

Taloudellinen tehokkuus on hyödyllinen tavoite silloin, kun sillä on tarkasti määritelty funktionsa ja tavoitteensa. Mutta kun siitä tulee yhteiskunnan korkein arvo, kaikki muu alkaa näyttäytyä sen alalajina: luonnosta tulee resurssi, ihmisestä tulee inhimillinen pääoma, koulutuksesta tulee investointi ja kulttuurista tulee elämysteollisuutta. Jopa ihmissuhteita tarkastellaan hyötyjen ja kustannusten näkökulmasta.

Tällöin olemme jälleen tilanteessa, jossa kartta sekoitetaan maastoon.

Taloudellinen malli alkaa määritellä todellisuutta sen sijaan, että todellisuus määrittelisi mallia.

Tästä syystä monet ihmiset kokevat nykyään samanaikaisesti aineellista yltäkylläisyyttä ja eksistentiaalista tyhjyyttä. Olemme onnistuneet kasvattamaan tuotantoa ja kulutusta, mutta emme välttämättä ymmärrystä siitä, mikä on riittävästi. Ajatus kohtuudesta on hävinnyt.

Tähän liittyen olen viime aikoina palannut yhä uudelleen yhteen vanhaan taolaiseen käsitteeseen: wu wei'hin.

Wu wei käännetään usein "toimimattomuudeksi", mutta se on harhaanjohtava käännös. Kyse ei ole passiivisuudesta. Kyse on pakottomasta toiminnasta, todellisuuden kanssa virtaamisesta sen sijaan, että sitä jatkuvasti pakotettaisiin vastaamaan omia suunnitelmiamme.

Wu wei ei tarkoita luovuttamista vaan nöyryyttä.

Se lähtee ajatuksesta, että maailma on liian monimutkainen yhden suunnittelijan hallittavaksi, liian elävä yhden ideologian vangittavaksi ja liian jatkuvasti muuttuva yhden teorian täydellisesti selitettäväksi.

Politiikassa wu wei voisi tarkoittaa vähemmän ideologista varmuutta ja enemmän oppimista ja kuuntelua.

Taloudessa se voisi tarkoittaa sitä, että hyväksymme markkinoiden, julkisen vallan, yhteisöjen ja luonnon keskinäisriippuvuuden.

Ekososiaalisessa ajattelussa wu wei voisi tarkoittaa siirtymistä hallinnan logiikasta suhteiden logiikkaan. Olemme osa luontoa ja ekosysteemiä, ja kestävyys syntyy oppimalla todellisuuden monimutkaisten järjestelmien toimintaperiaatteita ja mukautumalla niihin.

Ehkä historian syvin opetus ei olekaan, että jokin tietty talousjärjestelmä epäonnistuu. Sen sijaan näyttää siltä, että kaikki järjestelmät alkavat rapautua silloin, kun niiden johtavat ryhmät menettävät nöyryytensä.

Ranskan aatelisto menetti sen.

Neuvostoliiton nomenklatuura menetti sen.

Myös nykyiset teknokraattiset, taloudelliset ja poliittiset eliitit ovat sen menettäneet. Purra osoittaa sen yhä uudelleen medialausunnoillaan.

Seurauksena on aina totaalinen romahdus, tavalla tai toisella.

Wu wei muistuttaa meitä siitä, että viisaus löytyy paremmasta kuuntelemisesta. Vain sen avulla opimme jälleen elämään osana maailmaa.

Ekososiaalisen kriisin aikakaudella tämä on koko sivilisaatiomme selviytymiskysymys.