Erehtymättömien klubi ja sen väistämätön tuho

Historian suuret kriisit eivät yleensä ala taloudesta. Talous on usein vain oire. Syvemmällä vaikuttaa jokin tapa ymmärtää todellisuutta, ihmistä ja yhteiskuntaa. Kun tarkastelemme vallankumousta edeltänyttä Ranskaa, myöhäistä Neuvostoliittoa ja nykyisiä uusliberalistisia yhteiskuntia, näemme yllättävän samankaltaisen rakenteen: eliitti alkaa uskoa, että sen valta on luonnollista, oikeutettua ja jopa moraalisesti välttämätöntä.

Ranskassa aateliston ja papiston etuoikeudet perustuivat ajatukseen jumalallisesti säädetystä yhteiskuntajärjestyksestä. Neuvostoliitossa puolue-eliitti uskoi edustavansa historian tieteellisesti ymmärrettyä suuntaa. Nykyisessä markkinakeskeisessä ajattelussa menestys puolestaan tulkitaan usein merkiksi yksilöllisestä kyvykkyydestä, ahkeruudesta ja ansaitusta asemasta. Muodot muuttuvat, mutta perusasetelma pysyy hämmästyttävän samanlaisena.

LSE:n poliittisen talouden tutkija Abby Innesin mukaan neuvostososialismi ja uusliberalismi eivät ole toistensa vastakohtia niin paljon kuin usein ajatellaan. Hänen mukaansa molemmat perustuvat uskoon siitä, että on olemassa yksi yhteiskunnan toimintaa ohjaava perusmekanismi, Neuvostoliiton kohdalla historiallinen materialismi ja uusliberalismin kohdalla vapaat markkinat, ja tämän annetaan ratkaista kaikki ongelmat. Molemmat ovat eräänlaisia materialistisia utopioita, joissa todellisuuden odotetaan lopulta mukautuvan teoriaan.

Tässä kohtaa ideologia alkaa muistuttaa uskontoa, minkä takia molemmilla tapauksilla on vahva vertailukohtansa vallankumousta edeltäneeseen Ranskaan.

Uskontojen tavoin ideologioilla on omat oppinsa pelastuksesta. Niillä on omat papistonsa: asiantuntijat, puoluejohto, talouseliitti tai vaikutusvaltaiset mielipidejohtajat. Niillä on omat harhaoppisensa: toisinajattelijat tai uusi talousajattelu. Ja ennen kaikkea niillä on omat uskonsa siihen, että jotkut ihmiset ovat yhteiskunnallisen todellisuuden keskiössä ja ansaitsevat siksi enemmän vaikutusvaltaa kuin toiset.

Marie Antoinette uskoi hovin olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Leonid Brežnev uskoi puolueen olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Riikka Purra uskoo markkinoiden olevan yhteiskunnan luonnollinen keskus. 

Jokainen heistä piti ja pitää näkemystään realistisena ja muiden näkemyksiä ideologisina. Historialla on taipumus nauraa tälle säännöllisesti.

Ongelma ei ole usko sinänsä, vaikka se useimmiten edustaakin hyvin vinoutunutta ajattelua. Ongelma syntyy silloin, kun usko muuttuu kyvyttömyydeksi oppia, kuten on käynyt kaikissa kolmessa tapauksessa.

Innesin käyttämä käsite "suljettu systeemiajattelu" kuvaa tätä hyvin. Järjestelmä alkaa puolustaa itseään silloinkin, kun todellisuus osoittaa sen tuottavan epätoivottuja seurauksia. Sen sijaan että teoriaa korjattaisiin, pyritään korjaamaan ihmisiä.

Sama ilmiö näkyy tänään ekososiaalisessa kriisissä.

Ilmastokriisi, luontokato, maaperän köyhtyminen, luonnonvarojen ylikulutus, kasvava taloudellinen eriarvoisuus ja monissa maissa heikkenevä luottamus instituutioihin eivät ole toisistaan irrallisia ongelmia. Ne kumpuavat osittain samasta virheellisestä taustaoletuksesta: rajattoman kasvun mahdollisuudesta rajallisella planeetalla.

Taloudellinen tehokkuus on hyödyllinen tavoite silloin, kun sillä on tarkasti määritelty funktionsa ja tavoitteensa. Mutta kun siitä tulee yhteiskunnan korkein arvo, kaikki muu alkaa näyttäytyä sen alalajina: luonnosta tulee resurssi, ihmisestä tulee inhimillinen pääoma, koulutuksesta tulee investointi ja kulttuurista tulee elämysteollisuutta. Jopa ihmissuhteita tarkastellaan hyötyjen ja kustannusten näkökulmasta.

Tällöin olemme jälleen tilanteessa, jossa kartta sekoitetaan maastoon.

Taloudellinen malli alkaa määritellä todellisuutta sen sijaan, että todellisuus määrittelisi mallia.

Tästä syystä monet ihmiset kokevat nykyään samanaikaisesti aineellista yltäkylläisyyttä ja eksistentiaalista tyhjyyttä. Olemme onnistuneet kasvattamaan tuotantoa ja kulutusta, mutta emme välttämättä ymmärrystä siitä, mikä on riittävästi. Ajatus kohtuudesta on hävinnyt.

Tähän liittyen olen viime aikoina palannut yhä uudelleen yhteen vanhaan taolaiseen käsitteeseen: wu wei'hin.

Wu wei käännetään usein "toimimattomuudeksi", mutta se on harhaanjohtava käännös. Kyse ei ole passiivisuudesta. Kyse on pakottomasta toiminnasta, todellisuuden kanssa virtaamisesta sen sijaan, että sitä jatkuvasti pakotettaisiin vastaamaan omia suunnitelmiamme.

Wu wei ei tarkoita luovuttamista vaan nöyryyttä.

Se lähtee ajatuksesta, että maailma on liian monimutkainen yhden suunnittelijan hallittavaksi, liian elävä yhden ideologian vangittavaksi ja liian jatkuvasti muuttuva yhden teorian täydellisesti selitettäväksi.

Politiikassa wu wei voisi tarkoittaa vähemmän ideologista varmuutta ja enemmän oppimista ja kuuntelua.

Taloudessa se voisi tarkoittaa sitä, että hyväksymme markkinoiden, julkisen vallan, yhteisöjen ja luonnon keskinäisriippuvuuden.

Ekososiaalisessa ajattelussa wu wei voisi tarkoittaa siirtymistä hallinnan logiikasta suhteiden logiikkaan. Olemme osa luontoa ja ekosysteemiä, ja kestävyys syntyy oppimalla todellisuuden monimutkaisten järjestelmien toimintaperiaatteita ja mukautumalla niihin.

Ehkä historian syvin opetus ei olekaan, että jokin tietty talousjärjestelmä epäonnistuu. Sen sijaan näyttää siltä, että kaikki järjestelmät alkavat rapautua silloin, kun niiden johtavat ryhmät menettävät nöyryytensä.

Ranskan aatelisto menetti sen.

Neuvostoliiton nomenklatuura menetti sen.

Myös nykyiset teknokraattiset, taloudelliset ja poliittiset eliitit ovat sen menettäneet. Purra osoittaa sen yhä uudelleen medialausunnoillaan.

Seurauksena on aina totaalinen romahdus, tavalla tai toisella.

Wu wei muistuttaa meitä siitä, että viisaus löytyy paremmasta kuuntelemisesta. Vain sen avulla opimme jälleen elämään osana maailmaa.

Ekososiaalisen kriisin aikakaudella tämä on koko sivilisaatiomme selviytymiskysymys.

Typeryksen sydän ja kaikkitietävien aika

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän Zhuangzia, joka totesi, ettei se, joka tietää olevansa hölmö, ole suurin hölmö. Daodejing menee vielä pidemmälle: ”Minulla on typeryksen sydän.” Itselleni nämä ajatukset ovat vapauttavia, ja ne resonoivat tuntemuksiani jo lapsuudesta asti. Kenenkään ei tarvitse tietää kaikkea eikä esittää hallitsevansa maailmaa. Ihan ymmärtäminen tai sen yrittäminen on riittävää.

Valitettavasti elämme aikakautta, jossa tällainen asenne näyttää olevan lähes katoava luonnonvara.

Nykyään tuntuu, että mitä vähemmän ihminen tietää jostakin asiasta, sitä varmemmin hän tietää siitä aivan kaiken. Erityisen vaikuttavaa tämä on ympäristökysymyksissä. Jostain syystä juuri niissä moni kykenee muutaman somepostauksen, kahvipöytäkeskustelun ja Esson baarista saadun kokemuksen perusteella kumoamaan vuosikymmenten tutkimustyön.

Ilmastonmuutos on humpuukia. Luontokato on liioittelua. Sähköautoilla ei voi ajaa maaseudulla. Kasvisruokaa syövä urheilija kuihtuu välittömästi pois. Saimaannorppa katoaa kuitenkin, joten sitä ei kannata suojella. Verkkokalastusrajoitukset ovat pelkkää kiusantekoa. Jokaisesta väitteestä puuttuu yleensä vain yksi asia: näyttö.

Mutta näyttöhän on tunnetusti yliarvostettua silloin, kun tarjolla on vahva tunne ja horjumaton mielipide. Hyvä tarina on aina parempi kuin joukko tosiasioita.

Erityisen hämmästyttävää on ihmisen kyky tietää etukäteen, ettei mikään ratkaisu voi toimia. Jos sähköautoissa on ongelma, koko teknologia on mahdoton. Jos jokin ympäristötoimi ei ratkaise kaikkea, sitä ei kannata tehdä lainkaan. Jos lajin tulevaisuus on epävarma, sen suojeleminen on turhaa.

Tällä logiikalla kannattaisi lopettaa myös lääkärissä käynti. Ihmisethän kuolevat kuitenkin joskus.

Luonnosta puhuttaessa keskustelu muuttuu välillä lähes filosofiseksi performanssiksi. Eläimet eivät ole enää eläimiä vaan moraalisia rikollisia. Susi kiusaa ihmisiä. Hanhet häiriköivät. Merimetsot pilaavat maiseman tahallaan. Hirvet järjestävät liikenneonnettomuuksia ilkeyttään. Luonto näyttäytyy kummallisena salaliittona, jonka tarkoituksena on häiritä ihmisen oikeutta elää maailmassa yksin. Irvokkaimmillaan tällainen ajattelu muuttuu teoiksi, joissa käytämme hermomyrkkyä karkottaaksemme hyönteisiä ympäriltämme: siis niitä olioita, jotka kannattelevat meitä ihmisiä.

Olen joskus miettinyt, kuinka valtava itsevarmuus vaaditaan siihen, että laji, joka ei osaa ennustaa ensi viikon sähköhintaa, kuvittelee kykenevänsä ottamaan luonnon lopullisesti hallintaansa.

Tämä turhauttaa minua eniten. Ihmisillä saa ja pitääkin toki olla erilaisia näkemyksiä. Turhauttavaa on vain se itsestäänselvä varmuus, jolla näkemykset esitetään. Keskusteluun ei tulla oppimaan vaan julistamaan. Kysymykset korvautuvat vastauksilla jo ennen kuin kukaan on ehtinyt miettiä, oliko kysymys edes oikea.

Siksi olen oppinut yhä useammin pitämään suuni kiinni. En jaksa puhua seinille tai kuunnella tyhjää ja sisällötöntä huutamista.

Missään tapauksessa en väitä olevani aina oikeassa. Päinvastoin olen useimmiten väärässä. Mitä enemmän tutkin ja luen, sitä enemmän tajuan näkemysteni vajavaisuuden, mutta parhaimmassa tapauksessa alan ymmärtää asioita aiempaa monimutkaisempina. Juuri siksi keskustelu kiinnostaa minua. Todellinen keskustelu. Sellainen, jossa molemmat osapuolet ovat valmiita korjaamaan käsityksiään.

Sellaisia ihmisiä kohtaa harvoin.

Mutta onneksi joskus kohtaa. Ja silloin tapahtuu jotain lähes ihmeellistä. Kukaan ei yritä voittaa tai murskata vastapuolta. Lähtökohtana on yhteinen ymmärrys. Keskustelun jälkeen kummallakin on enemmän kysymyksiä kuin ennen, mutta myös enemmän viisautta.

Tässä tulee esiin se, mitä Zhuangzi sanoi. Suurin hölmö ei ole se, joka myöntää tietämättömyytensä. Suurin hölmö on se, joka luulee ymmärtävänsä maailman täydellisesti nähtyään siitä yhden nurkan.

Ja koska me elämme kaikkitietävien aikakautta, alan päivä päivältä arvostaa enemmän omaa typeryksen sydäntäni. Ainakaan se ei kuvittele hallitsevansa ilmastoa, ekosysteemejä, evoluutiota, teknologista kehitystä ja koko luonnon toimintaa saman itsevarmuuden turvin, jolla joku selittää grillikatoksen nurkalla maailman ongelmat ratkaistuiksi.

Se tuntuu nykyään lähes radikaalilta nöyryydeltä. Tai sitten vain terveeltä järjeltä.

Unohtamisen taito

Sanat syntyvät kehossa. Tämän me uskomme tietävämme. George Lakoff ja Mark Johnson osoittivat, että jokainen abstraktio, jokainen ajatus rakkaudesta, ajasta, oikeudesta, on projektio kehollisesta kokemuksesta. ”Ylöspäin” tulee ”paremmaksi” koska kehomme kokee pystyssä olemisen vahvuutena. ”Lämpö” muuttuu kiintymykseksi, koska äidin syli oli lämmin. Emme valinneet näitä vertauskuvia. Ne valitsivat meidät ja syntyivät siinä samalla, kun kehomme syntyi tietoiseksi itsestään. 

Mutta kuka tai mikä puhuu, kun keho puhuu? 

Zhuangzi olisi katsonut ihmistä, joka avaa suunsa ja sanoo ”rakkaus”, ja hän olisi nähnyt ontelon, siis aivan kirjaimellisesti. Suu on ontelo. Kurkku on ontelo. Keuhkot ovat onteloita. Ja jokin kulkee niiden läpi, tuottaa ääntä, muodostaa sanoja, ja katoaa. Zhuangzi kutsui tätä tuuleksi. Ei jumalaksi, ei intentioksi, ei säännöksi. Asiat vain ovat niin: ziran, itsestään näin. 

Ihminen uskoo ylpeydessään, että hänen suustaan tuleva ääni on laadultaan erilainen kuin ääni, joka tulee puun kolosta. Zhuangzi tunsi tämän ylpeyden ja hymyili sille. Lintu visertää, tuuli ujeltaa vuoren rakosissa, ihminen puhuu. Kaikki ovat onteloita, joiden läpi kulkee sama voima. Ääntä ei ole, ellei ole ontelon muotoa. Ja ontelon muoto ei ole ontelon ansio. 

Tässä kohtaa Derrida astuu kuvaan varoittamalla: älä usko tuuleen. Älä usko, että on olemassa puhdas alkuperä, puhtaan läsnäolon hetki, tuulen puhaltaessa tyhjän ontelon läpi puhtaana, viivaamattomana, tarkoituksellisena. Derrida tiesi, että mikä tahansa merkki, ääni tai kirjoitus, ele tai jälki elää omalla tahollaan. Se kulkeutuu, toistaa itseään, muuttaa muotoaan. Se voi toimia ilman alkuperäistä tuulta, ilman alkuperäistä onteloa. Toistuvuus on merkin kyky palata, toistua ja elää uudelleen. Juuri tämä tekee kielestä kielen: ei sen ankkuroituminen kehoon, vaan sen kyky irrota kehosta. 

Mutta emmekö ole silloin pulassa? Keho sanoo: ”Merkitys on minussa.” Merkki sanoo: ”Merkitys on minussa, ja voin kulkea ilman sinua.” Kumpikaan ei anna periksi. Ja Zhuangzi seisoo sivulla, katsoo molempia, ja kysyy kolmannenkin kysymyksen: eivätkö molemmat ole unohtaneet jotain? 

Keho unohti olevansa ontelo. Se alkoi uskoa olevansa äänen lähde, ei äänen muoto. Se alkoi pitää itseään aktiivisena tuottajana, vaikka se on passiivinen vastaanottaja. Se on muoto, joka antaa tuulen kulkea lävitseen, kuten vuoren kolo antaa tuulen kulkea lävitseen. Kehon ylpeys on sama kuin puun kolon ylpeys: se luulee äänen olevan omaa tekemistään. 

Merkki unohti olevansa ontelo. Se alkoi uskoa olevansa rakenne: pysyvä, siirrettävä, itsenäinen. Se unohti, että jokainen jälki on kerran kulkenut jonkin läpi ja että jokainen kirjoitus on kerran ollut tuulta jossakin ontelossa. Se alkoi pitää itseään olemassa, vaikka se on vain välipysähdys. Se on ääni, joka on hetken ja katoaa. 

Zhuangzin ehdotus on yksinkertainen ja mahdoton: unohda molemmat. Kalastaja unohtaa verkkonsa, kun kala on veneessä. Metsästäjä unohtaa jousen jäniksen ollessa kädessä. Oppija unohtaa sanansa, kun ymmärrys on syntynyt. Zhuangzi sanoo: unohda sanat, unohda merkitys, unohda keho, unohda merkki. Jäljelle jää hiljaisuus, joka ei ole sanojen vastakohta vaan niiden ehto. Hiljaisuus on tuulen tyyneys ennen kuin se alkaa puhaltaa. 

Zhuangzi ei tuhoa sanoja nihilistisesti. Hän käyttää niitä runsaasti ja kauniisti. Hän puhuu hengityksestä, unesta, liikkumisesta, kaloista ja linnuista ja vuorista konkreettisella läsnäololla. Hän ei kiellä merkkejä. Hän kirjoitti, ja hänen sanansa ovat säilyneet lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta. 

Mutta hän tietää aina mitä hän tekee: hän rakentaa verkon tietäen sen olevan verkko. Hän puhuu tietäen puheen olevan tuulta. Hän käyttää kehoaan tietäen sen olevan ontelo. 

Tämä tietämys asenteena ja hengityksen rytminä on se, jonka Derrida sekä Lakoff ja Johnson yrittivät saavuttaa, mutta eivät voineet, koska molemmat halusivat pitää kiinni jostakin. Derrida piti kiinni rakenteesta. Lakoff ja Johnson pitivät kiinni kehosta. Zhuangzi ei pidä kiinni mistään, koska hän tietää, että se mitä hänellä on, on tuulta, ja tuulta ei voi pitää. 

Kieli on siis kolme asiaa yhtä aikaa, ja jokainen niistä vaatii unohtamisen: 

Se on kehollista. Merkitys rakentuu ruumiin muodosta, suunnista ja lämmöistä. Tämän unohtaa se, joka puhuu ikään kuin sanoilla ei olisi lihaa. 

Se on merkki. Ääni irtoaa kehosta, kulkee, toistaa itseään, elää omalla tahollaan. Tämän unohtaa se, joka luulee puhuvansa puhtaasti omasta intentiostaan. 

Ja se on tuulta. Se kulkee kehollisten onteloiden ja merkkien rakenteiden läpi, synnyttää ääntä, ja katoaa. Tämän unohtaa se, joka luulee kieltä joksikin, joko biologiaksi tai semiotiikaksi, sen sijaan, että kuuntelisi sitä. 

Unohtamisen taito on taitoa käyttää kieltä niin intensiivisesti ja niin kevyesti, että se tietää aina oman ohikierrättävyytensä. Kalastaja heittää verkon uudelleen joka aamu. Tietäen sen menevän joskus rikki. Tietäen kalan usein karkaavan. Tietäen meren olevan laajempi kuin verkko koskaan voi ulottua. 

Ja silti hän heittää. 

Derrida, J. (1982). Signature event context. In Margins of philosophy (A. Bass, Trans., 307–330). University of Chicago Press. 

Lakoff, G., & Johnson, M. (1980). Metaphors we live by. University of Chicago Press. 

Zhuangzi (1991). Joutilaan vaelluksesta – Lukuja Chuangtsen kirjasta (P. Nieminen, Suom.). Otava.

Ovi

Ostoskeskuksen käytävä.

Kuljen kohti ulko-ovea.

Toisella puolen

vanha mies rollaattorinsa äärellä,

kasvot kalpeat kuin talven kuunvalo,

vaatteet kuluneet kuin muinaisten vaeltajien umpitakit.

Näkymättömänä eläen,

katseita väistäen,

lipuen eteenpäin,

kuten vesi kivien välissä.

Kohotan käteni

ja avaan hänelle oven.

Pieni hymy,

huomaamaton nyökkäys,

äänetön tervehdys:

”Ole hyvä, käy sisään.”

Rollaattori pysähtyy ja katse nousee hitaasti.

Silmät laajenevat

kuin tyyni järvi,

johon taivas laskeutuu.

Hän vilkaisee ympärilleen.

Sitten minuun.

Ja taas ympärilleen.

Siinä ajattelen:

”Minne olet kadonnut niin pitkäksi aikaa?"

Ei kuulu sanaa,

vain hengitys hiljaa rauhoittuu.

Hän kulkee ihmisten läpi

kuin ilta kulkee metsän läpi.

Kuka hänet havaitsee?

Ei tuntematon, ei ystävä, ei sukulainen.

Ikään kuin olisi kuollut jo ennen kuolemaa.

Hiljaisuuden kaiku,

ovi sulkeutuu hitaasti.

Vanha mies jatkaa matkaansa.

Käytävä on sama kuin ennen.

Vanhan tien opettaja sanoi:

"Hyve ei katso itseään.

Siksi se näkyy."